Diwali festarit, hierontaa ja intialaisia mokkuloita

8.11.

Tästä blogista on tullut nyt enemmän mun päiväkirja jonne päivittelen kaikenlaisia aivoituksia mitä päässä nyt sattuu sillä hetkellä juoksemaan, ihan tämä ei ollut blogin tarkoitus mutta kun en ehdi tai jaksa kirjoittaa useampaan paikkaan niin nyt mennään näin. Joskus täältä löytyy ihan kuulumisiakin miten täällä menee, joten kannattaa tarkkaille rivien väliin.

Loma olis tarpeen! Alkaa ensimmäistä kertaa tuntumaan kropassa. Ollaan siirrytty joogassa lantion alueen asanoihin ja kuulemma tämä osio on helpompi kuin edelliset. Nyt taitaa olla kolme päivää takana näitä uuden ryhmän asanoita ja mun paikat on aika kovilla. Jalkoja pitäs makuulla nostella monin eri tavoin ja pidellä niitä ilmassa ja liikutella ja musta tuntuu että mulla on paljon painavammat jalat kuin kellään muulla! Tytöt sanoo että nää on ihan helppoja mutta mä en nyt oo samaa mieltä. Mä en oo tottunut nostelemaan jalkojani tällä tavalla!

Varasin viime viikolla tälle päivälle hieronnan, deep tissue massagen, en tiedä mikä se on suomeksi mutta varmaan sellainen raskain tai väkivaltasin mahdollinen hieronta. Mulla on vanha selkävammakin nyt päällä ja temppuilee,alaselkä on ihan jumissa. Tarkoitus oli tänään käydä kiduttamassa hieronnassa itseä 2 tuntia mutta kas kummaa hieroja oli sairastunut. Ja kun en ollut jättänyt puh. nroa sinne niin eivät tavoittaneet mua. Mulle sitten tarjottiin mahdollisuutta Shiatsuun mistä en tiennyt juuri mitään muuta kuin nimen. Ajattelin että tässä kun ollaan ja aikaa on niin mikäpä ettei. Se oli ihan positiivinen kokemus, ei tosin tarjonnut sellaista hierontaa mitä mun alaselkä olis kaivannut mutta oli varmasti hyödyllinen tämäkin. Intialainen kaveri laittoi mut lattialle makaamaan ja alkuun kymmenisen minuuttia paineli vatsaa mun hengityksen rytmissä joka puolelta sormilla ja kämmenillä. Tuntui todella oudolta. Sen jälkeen se venytti ja väänsi mua moniin eri suuntiin, niksautti mun selän jotenkin niin että en sellaista ääntä sieltä ikinä ennen ollut kuullut. Jalkoja ja käsiä väännettiin ja käännettiin sekä energiakeskuksia paineltiin, välillä vähän tuntui ikävältä mutta pääasiassa se oli mukavaa. Lopulta kun makasin mahallaan ja se hieroi mun päätä ja niskaa niin nukahdin. Eli kaiken kaikkiaan aika rentouttava ja mukava kokemus. Tämäkin kaveri alkoi syyttämään mun ruokavalioa mun ongelmista. Jännä juttu sinänsä , syön kuitenkin melko terveelliesti verrattuna kenties moniin muihin mutta silti pitäs monista asioista päästä eroon. Ja uusin juttu minkä se päätteli mun vatsasta ja muusta kehosta oli se että punainen chili ei sovi mulle. Eli valkoinen sokeri, vehnäjauho, maitotuotteet ja liian tulinen / mausteinen ruoka pitäs lopettaa tai ainakin vähentää. Vähän menee hankalaks kun asuu Ashramissa ja ruoka on mitä on. Saatan silti tehdä parhaani ja sokerin tai liian sokerin pystyn kyllä lopettamaan...tai vähentämään, ja maitotuotteita voin vähentää hiukan mutta vehnäjauhot on osa ruokaa ja pitäs sit saada sovittua erikseen mulle ruoat. No viimestään sitten kun Suomeen tulee niin täytyy tosissaan miettiä miten alkaa rakentamaan omaa ruokavaliota. Täytyy silti mennä ens viikoks buukkaamaan selälle se kunnon hieronta että pääsen paremmin jumeista eroon.

Tänään meinas ensimmäistä kertaa herne mennä nenään kun olin päättänyt että käyn hommaamassa oman nettiliittymän kun ei jaksa ravata montaa kilometriä sähköpostin takia, varsinkin kun välillä tulee vettä viikon kuin esterin P:stä ja sitten on +32 ja aurinko paahtaa ja pitäs käppäillä vajaa 3km yhteen suuntaan. Tännekin on rantautunut mokkulat. Viime viikolla löysin paikan joka myy niitä ja lupasin tulla tällä viikolla oman läppärin kanssa tekemään kauppoja. Tassuttelin sitten tajuttomassa helteessä sen vajaat 3km tuonne Vodafone liikkeeseen ja kaveri siellä kovasti yritti myydä mulle sitä mokkulaa ja liittymää mutta kun se ei osannut käyttää sitä! Halusin että se laittaa sen mun koneeseen toimintakuntoon kun se ei toimi ihan kuin Suomessa. Se otti rasiasta mokkulan ja iski koneeseen ja yritti sitten yhdistää mun konetta nettiin. Mä vähän aikaa katoin sen toimintaa ja aloin sitte ite neuvomaan sitä että ethän sä pääse sillä nettiin ennen ku siihen SIMille on jotain ladattu ja se on jollain tavalla rekisteröity. Mut tää ei puhunut kovin hyvin englantia ja oli hämillään että miksei se toimi mun koneella. Sit se kovasti soitti kaverille ja sano mulle että kaveri tulee ihan kohta ja se osaa tehä sen, se on kuulemma lounaalla. Mä odottelin sitä kaveria yli tunnin siinä mun koneen kanssa ja tajuton hiki päällä siitä kävelemisestä. Sit katoin kelloa että nyt saa riittää että mä lähen niin se löi mulle toisen mokkulan käteen ja sano että tuo ainakin toimii mut ei se viittiny siihenkään mitään tehä, ei mitään koodeja tai latauksia joten päätin että nyt saa jäädä, prkl! No onneks siellä oli toinenkin liike. Menin sinne ja se oli kiinni. Naapurin räätäli sano että oota puoli tuntia tai tunti niin se tulee. Menin kahville ja tulin reippaan tunnin päästä ja se oli vieläki kiinni. Kysyin räätäliltä että tuleekohan se mokkulakauppias johon se sano että se on matkoilla ja tulee huomenna :D  No just! Tiesin vielä kolmannen paikan joka on kyl aivan toisessa suunnassa että kävelyy tulee 4km sinne mut se on Ashramin suunnassa joten aattelin että kerran on lähetty hoitaan tätä niin mennään loppuun asti. Kävelin sinne ja nesteitä olin hikoillut jo varmaan viis litraa joten oli pakko vähän hidastaa. Pääsin perille ja se oli kiinni. Ei ketään keltä olis voinu kysyä että onko tää ikinä auki. Aattelin luovuttaa kun en enää tiennyt mitä muuta voi tehä ku vetää herneet nenään tai mennä paniikkiin, tai kirota Intiaa ja sen ihmisiä ja sitä että miten täällä voi asioita hoitaa kun kaikki paikat on kiinni ja auki ihan arpomalla. Miten mokkulakauppias ei osaa käyttää sen mokkuloita!!?? Meni vapaapäivä talteen kun tallustelin nettiasioita hoitamassa 3-4h ja jäi lopulta hommat hoitamatta. No ei se mitään, ei kai sille mitään voi...ehkä ens viikolla.

Tänään meidän joogaopettaja Lakshmi viettää läksiäisiä, se häipyy huomenna joten meillä on juhlailta. Joitakin tanssiesityksiä ja hyvää ruokaa ja teetä. Mä en tanssi vieläkään, mutta varmasti syön keksejä ja juon teetä.  Ainiin unohdin, nyt lupauduin laulamaan, mutta vain tämän kerran kun Lakshmi välttämättä vaati. Yleensä en tee tämmösiä keikkoja ollenkaan ja vielä ilman bändiä mutta olkoon, Lakshmi on sen verran hyvä opettaja ollut ;)

Eilen oli todella mielenkiintoiset keskustelut ihmisaivojen kehityksestä, miten ne eroavat eläinten aivoista! Kaikillahan ei välttämättä niin paljoa eroa ;) Meillä on siis 40 000 – 100 000 vanhat aivot jotka erottaa meidät eläimistä, tai ainakin osan meistä. Mutta meillä on myös ”vanhat aivot / eläinaivot” käytössä edelleen. Vanhat aivot on miljoonia vuosia vanhat ja on tutkittu sekä todettu että eläimillä ei ole tietoisuutta, ne toimii automaattisesti joka tilanteessa. Näiden vanhojen aivojen tehtävä on puolustautua, pitää meidät ja eläimet hengissä hinnalla millä hyvänsä; kaikki uudet tyypit ja oliot ovat potentilaalisia uhkia, mistä johtuu että käyttäydytään aika tökerösti  varsinkin jos tulee uudesta kulttuurista erinäköinen kaveri vastaan. Kaikissa ihmisissä me yritetään nähdä mitä niistä seuraa, saadaanko niistä ruokaa tai seksikumppani, onko se vihollinen. Etsitään jatkuvasti kumppania joka voi tyydyttää seksuaaliset tarpeet. Eli kun tapaa kiinnostavat ihmisen ei välttämättä edes kiinnosta millainen ihminen se on, nähdään se vain tarpeiden tyydyttäjänä, ehkä aavistuksen kärjistetysti sanottuna. Koko ajan ollaan valppaana jos joku tulee sun reviirille, syö tai tule syödyksi, tapa tai tule tapetuksi. Jostain syystä meille on vuosien aikana kehittynyt hienot uudet aivot jotka erottaa meidät eläimistä, meillä on vapaus valita syödäänkö toisemme, tapetaanko naapuri kun se tulee mun tontille. Kun taksikuski onkin eri värinen kuin ennen, mietitään kaksi kertaa uskaltaako kyytiin mennä jos se vaikka syö meidät. Meillä on tietoisuus. Me voidaan kokea että meillä historia, me muistetaan asioita, me tiedetään että on myös tulevaisuus, kun taas eläimet eivät voi kokea tulevaisuutta eikä menneisyyttä, niillä ei ole muistia, ne muistaa vain sen mikä on välttämätöntä niiden hengissäsäilymiselle, ne elää heti nyt tässä. Meidän eläinaivojen päämotivaattori on pelko. Sen lisäksi vanhat aivot pitää kaikkea muuttumattomana, varas on aina varas meidän mielestä vaikka varas olisi parantanut tapansa. Muita eläinpiirteitä mitä meille tulee vanhoista aivoista on laumaan kuuluminen, selviytymisvaisto, vallansaaminen ja valtakamppailut, huolehtiminen jälkikasvusta. Tosi mielenkiintoista! Tämähän on ihan kuin minä.

Voisi nyt luulla että eläimet on jollain tavalla pahoja koska ne voi tappaa ja niillä ei ole mahdollisuutta valita tappaako ja hyökkääkö ne vai ei kuten meillä ihmisillä on. Mutta ongelma tulee siinä että meillä ihmisillä on ego. Nyt lähtökohtaisestihan eläimet ei ole pahoja, ei ne tapa huvikseen kuten me ihmiset, ei ne tapa ahneuttaan tai pahuuttaan, vaan me ihmiset. Ihmiset joilla vanhat eläinaivot on vallalla, ja tietoisuutta ei juurikaan ole mutta ego on hyvin vahva, nämä on vaarallisia kavereita. Me saadaan koko ajan ärsykkeitä vanhoista aivoista, kun kollega saa ylennyksen etkä sinä, tai joku etuilee jonossa, pistää sapettamaan aika paljon, syke nousee, adrenaliinia alkaa virtaamaan, kämmenet hikoaa, verenpaine nousee, tulee mieleen että pitäskö kaverille vahingossa sattua tapaturma. Jos kaverilla on huumori- t-paita päällä jossa lukee että ”jätkä on eläin”, niin kannattaa varmaan antaa asian olla. Mutta kuinka jännä on tietää että siellä on miljoonia vuosia vanhat aivot jotka yrittää viestittää sulle että hei, nyt on kyse elämästä ja kuolemasta, tuo kaveri joka pankkiautomaatin jonossa etuili sua on todellinen uhka sun elossapysymiselle ja se pitäs tuhota nyt heti!

Nyt varmaan reippaan kuukauden jälkeen on alkanut sopeutumaan tähän ympäristöön jo niin hyvin että alkaa nousemaan hiukan erilaisia asioita mieleen. Mielessä pyörii taas tutut kysymykset siitä että mitäs mä teen kun tämä loppuu, vaikka siihen on vajaat 5kk aikaa vielä. Mutta näin se on ollut joka reissulla, joka kerta tulee se hetki kun alkaa jännittään että eihän mulla ole Suomessa asuntoa eikä duunia ollenkaan että mitäs ihmettä mä teen sit. Mutta yritän vielä olla miettimättä tätä liikaa, mutta aika vaikeatahan tuo on. Enkä sano etteikö sitä sais miettiä, hyvähän sitä on miettiä etukäteen mitä meinaa tehdä mutta vielä on niin pitkä aika siihen kuitenkin ja niin paljon ehtii tapahtua viiden kuukauden aikana. Haluanko edes palata Suomeen, haluanko palata Helsinkiin vai Pohjanmaalle vai mitä. En tiedä, mutta sen tiedän että olis kiva aloittaa ”normaali elämä” jo pikkuhiljaa, ei välttämättä enää kesätöitä ;)

Sain sunnuntaina taas kahdenkeskistä jutusteluaikaa Amman kanssa. Juteltiin pääasiassa huolesta. Kerroin Ammalle että itseäni vaivaa se kun päässä pyörii jatkuvasti ajatus tulevasta Suomeen paluusta, vaikka se ei ole edes ajankohtaista vielä. Hyväksyn sen että jossain vaiheessa alan ajattelemaan enemmänkin takaisin normaali- maailmaan paluuta, mutta tämän hetkinen toiminta päässä on oikeastaan pelkkään huolta huomisesta. Ja huolehtiminen ja murehtiminen ei missään nimessä ole hyvä asia. Turhan huolehtimisen voisi sanoa olevan pelkoa. Ja kun kylvää tarpeeksi tuota huolehtimista niin ne asiat mitä on huolehtinut todennäköisesti käyvät toteen. Jos murehdin päivittäin että toivottavasti apinat ei syö mua täällä Intiassa, niin todennäköisesti niin tulee käymään. Kaikenlainen huoli on turhaa. Saattaa kuulostaa vähän karulta mutta jos ajattelee että mitä se auttaa meitä kun me olla huolissaan huomisesta, se huoli ei auta mitään, se aiheuttaa negatiivisia ajatuksia ja sitä kautta negatiivisia tunteita ja suoraan sanoen paskan olon. On pakko vain luottaa siihen että elämä kantaa. Turhan huolehtimisen tai huolen voi kanavoida muuhun toimintaan, kunhan ensin sisäistää ajatuksen siitä että murehtimisella ei ole mitään hyvää tekemistä tässä elämässä. Tätä on mun syytä harjoitella koska vaikka oon tämän tilanteen elänyt jo miljoona kertaa ennenkin niin silti se tulee joka kerta uudestaan. Nyt oon päättänyt että en murehdi huomisesta yhtään mitään. Elämä kantaa!

Noissa iltajutustelutuokioissa ollaan keskusteltu viime aikoina noista Yama ja Niyama asioista, todella mielenkiintosia asioita. En enempää niistä jaksa jauhaa, mutta yhden jännän jutun voisin sanoa että mikä mulle on totta ja totuus nyt, ei tarkoita sitä että olen sitä mieltä huomenna. Eli ihmisillä takit kääntyy kuten voi huomata. Totuus ei koskaan muutu, vaan ihmiset muuttuvat. Kauheen syvällistä ;) Kannattaa siis miettiä mitä sanoo tai lupaa. Mutta jos ajattelen niin että mitä mä teen kun palaan täältä, niin se mitä halusin kuukausi sitten ei enää välttämättä pidäkkään paikkansa. Vaikka mä olin niin varma silloin että sitä ja tätä mä haluan niin on taas eri ääni kellossa. Omiin ajatuksiinsa ei siis voi luottaa. Jos jostain asiasta on varma, niin se ei siltikään ole aivan varma.  No mutta kyllä mä suurinpiirtein tiedän mitä mä haluan elämältäni mutta miten, niin en tiedä vielä.

9.11.

Bileet onnistuneesti takana, ei krapulaa, pelkkä väsymys. Tuolla oli 5 eri neitokaista jotka esitti intialaisia perinteisiä tansseja, mä en taaskaan ollut mukana. Menoa meinas haitata taas se että ei ollut sähköjä, mistä siis musiikki? Jouduttiin soittamaan läppäriltä musiikki joka ei ihan toiminut toivotulla tavalla mutta kyllä sieltä jotain kuulu. Hienoja tanssiesityksiä mutta itse en noista paljon ymmärrä. Voisin sanoa että oli vähän helmiä sioille. Mutta juhla oli oikein mukava, tuolla esiintyi Dr. Anandan vaimo ja meidän opettaja Devashena, heidän tytär Dhivya, Lakshmi meidän Hatha-jooga opettaja sekä jenkkiläinen Julie joka käy opiskelemassa tanssia meidän Ashramissa pari kertaa viikossa. Vois sanoa että olosuhteisiin nähden varsin onnistuneet juhlat, venähti vähän kuten täällä kaikki  aina venähtää, kiitetään kaikkia koko ajan ja tehdään rituaaleja ennen jälkeen ja siinä välillä. Kaikkeen oli panostettu, paitsi kekseihin. Kekseinä oli paikallisia Marie- keksejä, olin vähän pettynyt. Ens kerralla tuon omat keksit mukanani. Mutta muuten oli hauskaa!

Meillä on ylimääräinen tanssikurssi maanantaisin, saisi parin tunnin vapaa-ajasta uhrata tunnin perinteisiin intialaisiin tansseihin mutta mä en nyt tällä kertaa lähtenyt mukaan. Mutta kaikki tytöt lähti. Mulla on edelleen asennevamma tanssimista kohtaan ja en usko että se korjaantuu intialaisilla kansantansseilla.

Meillä on kuukausittain vaihtuva karmajoogaduuni. Ensimmäisen kuukauden olin kellonsoittaja, elin kellon kanssa koko ajan, soitin kelloa ennen jokaisen tunnin alkua, hoidin opettajien välineet tunneille jne. Tämän kuukauden karmajooga on kuin lottovoitto; mut määrättiin siivoamaan vessoja, oon ihan onnessani täällä! Intialaisia vessoja kun saa siivota neljä kertaa viikossa tunnin kerrallaan, oppii arvostamaan vaikka mitä. No mutta ei se niin vakavaa ole, meillä on tehtäviä yhteensä kuusi ja aikaa kuusi kuukautta, jokainen joutuu käymään läpi niistä jokaisen. Jos joku ihmettelee että miks mä oon maksanut ison summan rahaa ja nyt pesen vessoja täällä niin se on osa joogaa ja osa Ashram elämää. Tätä se oli Ruotsissakin mutta siellä onnistuin välttämään vessan siivouksen menemällä mehtään töihin (nakkisuojaan). Mutta nyt mulla on paskin nakki! Amma sanoi mulle yksi päivä kun olin nyrkkipyykkiä pesemässä että tuo on parasta terapiaa mitä on. Kun tekee jotain yksinkertaista hyödyllistä asiaa ja pitää ajatukset siinä mitä tekee eli niissä vaatteissa ja siinä pesemisessä, niin silloin on tässä hetkessä eikä muualla. Ja se on terapeuttista. Yritin soveltaa tätä vessojen siivoamiseen ja ajatella niitä pöttöjä jynssätessä niitä itse pönttöjä ja sitä mitä sieltä jynssään, ja jotenkin tuntui siltä että mielummin kelailen mielessäni jotain muuta kuin niitä vessoja. Vaikka Marie- keksejä ennemmin. Ehkä tämä toimii paremmin johonkin muuhun kuin WC- pönttöjen pesemiseen. 

Aattelin että voisin kertoa näistä kurssikavereista vähän lisää. Vanhin meistä on Ralph 60v, joka on USAsta. Ralph on tehnyt uransa yliopiston professorina ja opettanut draamaa. Se on opettanut näyttelijöille niiden fyysistä työtä, sen lisäksi opettanut joogaa, itsepuolustusta jne. Muutamia vuosia sitten miehellä todettiin eturauhassyöpä. Tuo syöpä hoidettiin perinteisillä leikkauksilla ja muilla länsimaisilla menetelmillä ja tuon päälle Ralph vielä lääkitsi itseänsä kaiken maailman makrobioottisilla ruokavalioilla, lopputulos oli että leikkaus ja hoidot epäonnistui ja syövälle ei oikein voi tehdä mitään. Nyt Ralph saa elää joka päivä tietäen, että hänellä on syöpä jolle lääkärit ei voi mitään. Joku päivä se voi alkaa elämään taas ja kasvaa / levitä. Voiko olla mitään muuta tapaa oppia elämään päivä kerrallaan. Ralph lopetti työnsä, myi talonsa ja kaiken turhan tavaran, puhelinta se ei enää kanna taskussaan ollenkaan mutta silti omistaa vielä kännykän. Kaveri on poikamies joka on heilastellut naisten kanssa mutta ei koskaan ole perustanut perhettä. Ainut asia kuulemma mitä katuu elämässään on juuri tuo, eli ei perhettä.  Ralph muutti kotiseudulle äitinsä luokse ja päätti että hänen tehtävänsä tästä eteenpäin on pitää äitistään huolta niin kauan kuin hän vielä elää, mamma on tällä hetkellä 90v. Ralph on todella hauska kaveri, huomaa että on tehnyt elämäntyönsä draaman ja ihmisten kanssa. Viisas kun mikä. Arvostan kaveria paljon! Lopetti asian joka ei ollut hänelle enää tärkeää ja muutti keskelle maaseutua äitinsä luokse pitämään hänestä huolta, vaikka olis pystynyt varmasti tekemään vaikka mitä vielä. Amma ja Dr. Ananda hokee meille koko ajan että: Do your best, leave the rest. Uskon että hänen Dharma on nyt tuo, elää äitinsä kanssa ja pitää itsestään ja äidistään huolta. Ralph kertoi mulle yks päivä että hän ei enää halua opettaa joogaa, hän on sitä tarpeeksi jo tehnyt ja hän on täällä vain sen takia että tämä koko 6kk tekee varmasti niin hyvää kaikin puolin. Jos hän elää vielä pidempään niin haluaa alkaa kokkailemaan hyviä terveellisiä ruokia ja nauttia elossa olemisesta.

Ralphista tulee väkisin mieleen se että miten elämä koettelee. Toiset sairastuu itse, toisilla se on lähiomainen tai ystävä. Jokaista elämä potkii päähän, joskus kovemmin, joskus vähän kevyemmin. Mutta kukaan ei pääse helpolla. Kaiken ratkaisee se että miten me siihen suhtaudutaan, mitä me niistä opitaan, vai opitaanko me ikinä. Jos me ei mitään opita niin sitten me toistetaan niitä samoja virheitä koko ajan niin kauan kunnes me niistä opitaan. Mutta toiset ei herää koskaan. Jotkut kulkee laput silmillä läpi elämän katkeroituneena ja syyttää huonosta olosta kaikkia muita paitsi itseään. Jokainen vastoinkäyminen ja menetys elämässä on mahdollisuus oppia ja kasvaa, ja menetyksen tilalle tulee jotain uutta. Jotta voi saada jotain uutta ja hyvää, on pakko päästää irti vanhasta. Tässä me ollaan todella huonoja, itse olen tämän kanssa taistellut vuosia ja ajatuksen tasolla sen ymmärrän mutta käytännössä se on vaikeeta. Kaikenlainen takertuminen ja muutoksen vastustaminen aiheuttaa vain enemmän kipua. Tämän varmaan myös mun sisarukset on päässeet kokemaan. Kun jotain menettää, on se vain hyväksyttävä ilman turhaa katkeroitumista ja vihantunnetta. Elämä muuttuu, mikään ei pysy samana. Ihmisiä menee ja tulee.  Nyt meni taas niin synkäks että pakko keskeyttää. Alan syömään keksejä ja hengittelemään. Sitten meen rannalle uimaan, +32 ja aurinko paistaa! Taidan juoda vielä jääkahvin.

Seuraava on Christine, Ranskasta. Christine taitaa olla suunnilleen 42v. Hän on asunut Pondicherryssä perheensä kanssa viimeiset 4 vuotta. Hän ja hänen miehensä päätti luopua uraohjuselämästä Pariisissa ja muutta vähän rauhallisimmille vesille. Täällä Pondicherryssä on aika iso ranskalainen yhteisö. Christinen mies työskentelee täällä ja tekee ranskankielisiä koulukirjoja paikallisiin ranskankielisiin kouluhin ja Christinen tavoite on tulla joogaopettajaksi ja työllistää sillä itsensä. Christine on varsin mukavan nainen, aavistuksen kommunikointiongelmia välillä hänen kanssaan on kun hänen englanti ei ole kovin hyvä vielä.

Tanya on 34- vuotias saksalainen, joka tuli tänne Ranskasta koska työskentelee siellä jollain turistialueella matkailutoimistossa. Puhuu sujuvaa Ranskaa. Tanyan taustasta tiedän sen  verran että hänellä päättyi ei niin kauan aikaa sitten suhde mieheensä ja nyt hän on vähän sen oloinen että ei tiedä mitä tehdä seuraavaksi kun on kuulemma jo 34- vuotias. Eli pieni kriisi hänellä meneillään. Tanya haki tänne melko lyhyellä varoitusajalla tähän koulutuksee, kai vasta kesällä mutta silti hänet hyväksyttiin. Hyvä tyyppi hänkin, ehkä vois vähän löysätä pipoa mutta muuten tosi mukava ;)

Helene 34- vuotias ranskalainen joka asuu Turkissa ja on asunut siellä Istanbulissa jo useamman vuoden. Puhuu sujuvaa turkkia. Helene on meistä pirtein ja blondein, näyttää suomalaiselta. Hänen isä on jonkunsortin radikaali ja äiti romanialainen. Helene työskenteli Turkissa conciergenä isossa hotelliketjussa ja viiden tähden hotellissa Istanbulissa. Sillä on ollut kyllä mielenkiintoinen työ, mutta ei käy kuitenkaan kateeksi kun kuuntelee mitä kaikkea sen pitää tehdä rikkaiden hyväksi. Tosi iloinen ja onnellisen oloinen ihminen.

Sitten oon mä.

Ja sitten on Tiffany, olisko 27-vuotias USAlainen joka asuu Hawaijilla. Hänen sukujuuret on Japanissa, isovanhemmat ovat Japanista lähtöisin. Tiffany työskenteli tarjoilijana Hawaijilla mutta koulutus on yliopistosta ja taitaa olla jollain tavalla sisustukseen ja taiteeseen liittyvää, muistaakseni. Mukava ja aina hymyilevä tyttö. Tiffany viihtyy aika paljon omissa oloissaan eikä käy kahvilla paljon meidän muiden kanssa. Ainiin ja Tiffany harrastaa myös surffausta ja meillä onkin jo sovittuna että mennään joku kerta tuohon naapuriin surffikoululle vuokraan laudat ja se voi opettaa mua.

Svetlana 27v. on ranskalainen joka asuu Berliinissä ja on syntynyt Venäjällä, tai Neuvostoliitossa. Työskenteli kokkina Berliinissä, ihan mukava tyttö mutta vähän vaikea saada selvää että onko se lintu vai kala.

Sophie on Saksalainen joka asuu Berliinissä, 19-vuotias. Sophien äiti on tämän joogakoulun kasvatteja ja hänen takiaan todennäköisesti Sophiekin on täällä. Sophien äiti on saksalainen ja isä kuubalainen. Sophiella on poikakaveri ja Sophien vapaa-ajasta suurin osa menee nettikahvilassa skypessä poikakaverin kanssa ja illat puhelimessa poikakaverin kanssa, Sophiella on poikakaveri :D Pitkä puolivuotinen nuorelle rakkaudelle ;)

Aika moni meistä täällä on samanlaisessa tilanteessa, ei kotia, ei työpaikkaa, ei mitään sitovaa minnekään, eli kaikki ovet auki. 

12.11.

Taas yksi sunnuntai-puja takana. Istumista ja laulamista enemmän kuin tarpeeksi, nämä sunnuntait on kyllä raskaimpia päiviä vaikka tämä on viikosta se päivä kun saa nukkua kahdeksaan asti. Tuolla Pujassa aika vaan menee niin hitaasti ja lauletaan samoja Sanskritin- ja tamilinkielisiä kappaleita uudestaan ja uudestaan. Mutta sunnuntain hyvä puoli on se että meillä on iltapäivällä Yoga Chikitsha tunti, eli joogaterapiaa. Aika usein tuolla tehdään parityöskentelynä avaavia liikkeitä missä pari venyttää enemmän jäseniä ja selkää paikkoja eri asanoissa. Ashramin sääntöihin kuuluu mm. että miehet eivät saa koskea naisiin sekä päinvastoin, joten me ollaan Ralphin kanssa aina pari. Paras puoli tuossa on se että Ralphilla on pitkä kokemus selkäongelmista ja jooganopettamisesta, se osaa venyttää ja hieroa mun selkää niin että se alkaa pikkuhiljaa kuntoutuun.

Eilen aloitettiin Helenin kanssa päivä aamu-uinnilla, tästä kun on tuo kivenheitto tuohon rantsuun niin mentiin ennen seitsemää rannalle auringonnousun aikaan uimaan. Aallotkin oli ihan sopivat eli keinutti mukavasti mutta ei kuitenkan ollut liikaa virtauksia, eli ei ajauduttu merelle. Aika usein nyt syksyn aikana täällä on ollut kovat virtaukset eikä oikein kauas uskalla uida koska ne virtaukset vie tosi helposti mukava merelle. Mutta tästä sunnuntain aamu-uinnista tulee kyllä tapa jos vaan on hyvä keli. Ei ole parempaa tapaa aloittaa päivää kuin rannalle aamu-uinnille ja ranta on vielä auringonnousuun päin!

Se mikä vähän pilaa fiilistä on se että ranta on yleinen vessa täällä. Me kun asutaan kalastajakylässä niin täällä ei todellakaan ole kaikilla ihmisillä omaa vessaa, eli porukka tulee rennosti rannalle kakkoselle. Ne jotka viitsii niin kaivaa kuopan pari metriä aaltojen lyömän yläpuolelle rannalle ja tekee juttunsa sinne, (kaikki ei viitsi kaivaa kuoppaa), sen jälkeen ottaa muutaman askeleen ja menee veteen pesemään itsensä. Se mikä on vähän hassua on se että niitä ei hävetä ollenkaan että ihmisiä kävelee siinä. Eli me kun käveltiin siihen uimapaikalle niin äijät oli rennosti kyykkypaskalla siinä hameet (Dhoti) korvissa. Niin tosiaan siis miehet tekee tätä, en tiedä missä naiset käy eikä kiinnostakkaan mutta miehiä on kyllä aina siellä, sama mihin aikaa menee rannalle. Se tietysti pilaa meidän fiilistä mennä uimaan siihen veteen kun ajattelee että kaikki käy siinä paskalla, mutta samalla motivoi pitämään suun kiinni kun ui. Mutta eipä sitä liikoja kannata miettiä, se on intialaista kalastajakylän elämää.

Sähköt on meidän suosikkiaihe täällä koska niiden kanssa on koko ajan ongelmia. Pari viikkoa kai on taas menty niin että päävirtaa saadaan varmaan 3-4 tuntia päivässä, eli siis silloin ainoastaan voidaan ladata akkuja ja saadaan virtaa seinästä. Mutta meillä on uusi akku nykyään alakerrassa joten kun päävirta on poissa niin akusta saadaan virtaa lamppuihin ja tuulettimeen, niin kauan kuin sitä nyt saattuu riittämään. Mutta vähän näyttää siltä että tämä tilanne ei korjaannu ihan nopeasti koska kyse on politiikasta. Paikalliset teki jonkunlaisen lakon,  mielenosoituksen ja marssin paikallisen sähköyhtiön luokse ja sen jälkeen meillä oli sähköä pari viikkoa aika hyvin. Mutta nyt taas ne varmaan unohti pistää sähköt päälle ja me sitten täällä tunnelmoidaan kynttilän valossa.

Seuraavana päivän ”syvällinen” kappale ja vähän mustaa huumoria. Mun äärettömän hyvästä ja monipuolisesta kappalevalikoimasta sattui yksi päivä tulemaan tekele nimeltä ”parempaa aikaa” jonka esittää, kukas muukaan kuin Aki Sirkesalo, Aka Tsunami-Aki. Ja tsunamista tuli mieleen että reipas kuukausi sitten kun kävin tuolla Aurovillen rannalla joka on meiltä kilometrin päässä, siellä oli tsunamissa puoliksi tuhoutunut talo. Nyt se on sitten kokonaan tuhoutunut tuossa parin viikon takaisessa syklonissa, aika iso palmu oli rannalla kaatunut sen talon päälle, talon joka aiemmin vielä puoliksi rokkui hiekkadyynin päällä ja puoliks rannalla, nyt se on kasa betonia rannalla. Mutta tosiaan tuo kappale ”Parempaa aikaa” on äärimmäisen monella tavalla, mukavan letkeä ja siinä on erityisesti hyvä sanoma tuosta aiheesta ”parempaa aikaa”. Me kun odotetaan aina sitä parempaa aikaa ja sitä ei koskaan tule...ainakaan Akille. Tai no, sehän laulaa siinä että jos odotetaan parempaa aikaa niin odotetaan seuraavaan elämään, eli ehkä Aki on nyt siellä seuraavassa elämässä mikäli jälleensyntymiseen on uskominen.

Mä tässä odottelen talvea kun kovasti nuo uskoo sen tulemiseen mutta mä alan vähän epäilemään. Ei täällä enää tukahduttavan kuuma ole, ollaan lähempänä kolmeakymppiä kuin neljääkymppiä mutta nuo väittää että täällä tulee talvella vähän viileä. Saapa nähä! Pitääköhän teidän lähettää mulle pipo ja villasukat...?

Ainiin, täällä on huomenna todella iso juhla, Diwali festarit. Vastaa kuulemma meidän joulua hindulaisille. Meillä tietysti pääasia on että tanssitaan taas aika paljon ja lauletaan ja syödään intialaisia makeita herkkuja jotka on oikeestaan pelkkää sokeria. Täällä nuo namit on ällöttävän makeita...jopa mulle. Sit me ammutaan raketteja mikä on varmasti villeintä ja pelottavinta (kahvisuolihuuhtelun jälkeen) mitä tullaan tämän puolen vuoden aikana tekemään. Mä en välttämättä halua ampua intialaisia raketteja, ainakaan ilman suojahaarniskaa. Oon nähnyt miten raketeilla voi jopa yliturvallisessa Suomessa teloa itseään (raketti-reiska). Kuulemma kaikki kalastajat vetää perseet aina rannalla kun on tämä kyseinen juhla. Olis hauska käydä kattomassa miten intialaiset känniset kalastajat juhlii rakettien ja viinan kanssa rannalla mutta arvelen senkin olevan liian vaarallista, varsinkin Suomessa eläneelle ;)

Meidän toimisto-heppu kertoi että nää festarit kesti ennen viikon mutta hallitus meni kieltään sen ja nyt ne paukuttaa vain muutaman päivän. Yötä päivää raketit paukkuu joka puolella ja kukaan ei saa nukuttua.